Repsahdus ja joulukuun keskenmeno

Kun mennyt ei ole vielä selvä, se palaa kummittelemaan ja vie hetkeksi taas mennessään. Niin minulle ja meille kävi perjantaina. Korkki aukesi yli kahden kuukauden raittiuden jälkeen. Tällä hetkellä en enää syyllistä itseäni. Tiedän, että tällä matkalla näitä hetkiä tulee ja harvoin kukaan on raitistunut täysin ihan kertarysäyksellä.

Luulin kyllä olevani yksi heistä, mutta enpä sitten näemmä ollutkaan. Se on tällä hetkellä ihan ok. Kaikella on tarkoitus ja syyllistäminen ei auta toipumaan mistään. Tiedän onneksi nyt vieläkin paremmin, että se alkoholi ei todellakaan tee oloa paremmaksi eikä poista mennyttä.

Mistä tuo repsahdus sitten johtui?(eli minkä tekosyyn varjolla annoin itselleni luvan)

Meille piti syntyä ensi kesänä pieni uusi ihminen. Oltiin siitä todella innoissamme, vaikka raskaus oli ollut alusta asti todella vaikea. Minulla oli äärimmäisen voimakasta pahoinvointia ja väsymystä. Töistäkin olin poissa kuukauden päivät. Silti olin onnellinen ja elimme ihanaa aikaa.

Joulukuun alussa tarkoitukseni oli hakea lisää sairaslomaa neuvolan lääkäriltä. Hän päätti tehdä samalla ultraääni tutkimuksen katsoakseen, että kaikki on niin kuin pitääkin. Kolmatta raskauskuukautta mentiin. Minua jännitti ihan kauheasti, koska jokin minun sydämessä sanoi, että kaikki ei ole nyt kunnossa.

Lääkäri siinä kaikessa hiljaisuudessa tutki pitkään ja onnesta soikeana pääsin näkemään meidän pikkuisen ensimmäisen kerran. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun lääkäri sanoi ettei löydä sydänääniä. Hän näytti minulle missä kohdassa sydän on ja liikutteli alavatsaa siinä toivossa, että sikiö oli vain jotenkin huonossa asennossa. Ei tapahtunut mitään. Hän tutki vielä hetken aikaa, kunnes sanoi vaan, että keskeytynyt keskenmeno.

Siinä kohtaa aika pysähtyi. Olo oli kuin jossain elokuvassa. Silmät täyttyi kyynelistä ja itkun sekaisena kysyin mitä nyt tapahtuu. Lääkäri oli vanha elämäänsä kyllästynyt ukko, joka ilmoitti vain, että parin päivän päästä minulle soitetaan ja varataan aika uudestaan, jotta saisin lääkkeet kohdun tyhjennykseen. Ei muuta. Ei mitään muuta. Kävelin huoneesta ulos ja jokainen askel lähemmäs parkkipaikkaa, autossa odottavaa miestäni kohti tuntui kuin se olisi tapahtunut hidastettuna. Kaikki sumeni. Ei minulle tälläistä voi tapahtua.

Me ei päästy siitä parkkipaikalta hetkeen mihinkään. Itkettiin vain ja mietittiin, miksi näin piti käydä. Se oli ihan kauheaa. Epätodellista. Vielä samana päivänä olin hetkeä aiemmin oksentanut lähtiessäni neuvolaan ja miettinyt erästä sanontaa:" Mitä huonompi olo, sitä elinvoimaisempi raskaus." Paskapuhetta. Olin oksentanut, vaikka sikiö oli ollut jo viikon kuolleena.

Kesti monta päivää toipua siihen kuntoon, että olisi voinut jälleen edes hymyillä. Juuri ennen joulua. Kaiken kruunasi se, etten saanut lääkäriaikaa vasta kuin puolentoista viikon päähän ja elin menetetty unelma sisälläni käyden kaupassa jouluostoksilla, tehden päivityksiä, oksennellessa edelleen ja elien muka normaalia arkea. Tuollaisen pitäisi olla laitonta! Että annetaan ihmisen kärvistellä kuollut sikiö sisuksissaan päivätolkulla! Ehkä pääsen tuostakin vielä joskus yli. Tällä hetkellä asia aiheuttaa vieläkin raivon tunteita ja katkeruutta lääkäriä kohtaan, joka ei voinut heti antaa minulle lääkkeitä. Vaikka raskaus olikin suhteellisen alussa, meille tuo pieni ihminen oli jo äärimmäisen rakas ja totta. Se oli meidän yhteinen ihme.

Siitä sitten vuosikin vaihtui ja päätettiin,että nyt menee se korkki kiinni. Jos se auttaisi uutta elämää saapumaan paremmin ja tottakai terveempi elämä kiinnosti muutenkin. Meillä menikin hyvin, niin kuin olemme tänne kirjoittaneetkin. Kunnes koitti se hetki kun pääsimme jälleen yrittämään. Olin aivan varma, että olen raskaana. Siis ihan satavarma. Torstaina alkoi kuitenkin pieni vuoto ja päätin tehdä raskaustestin. Negatiivinen ja menkathan ne sieltä alkoi. Sitten päässä sumeni taas. Turhaan, kaikki ihan turhaan. Entäs jos ei saada ikinä lasta? Sekin on fakta. Se oli tässä. Millään ei tuntunut olevaan mitään väliä enää. Sanoin Teemulle, että nyt alan kyllä juomaan. Ihan sama mitä muut ajattelee tai miltä sen jälkeen tuntuu. Nyt on ihan sama. Niinpä se korkki aukesi kummallakin ja sai samalla avautumaan facebookissa yön pikkutunteina(taisi olla jo aamua) kaikesta mitä on tapahtunut. Aamulla ensin vähän hävetti, mutta sitten tajusin, että näin sen piti mennäkin. Kaiken piti kolahtaa naamalle ja tajuntaan oikein kunnolla, että voisi ymmärtää sen millä oikeasti on väliä ja mitä tulevaisuudessa haluaa. Nyt se tosiasia, että alkoholi ei ole enää meidän juttu, tuli tietoiseen mieleen vieläkin selkeämmin. Alko ei auta yhtään mitään! Ei mitään! Kännissä ei itseasiassa ollutkaan sitten niin kiva olla kuin muisteltiin. Teemukin oli sitä mieltä. Se vaan oli jotain, mitä ei enää tarvitse, ei halua.

Siksi olen kiitollinen. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta mitä olen tehnyt ja kokenut. Tunnen itseni nyt paremmin kuin vuosiin. Tiedän todella kuka olen ja millainen haluan jatkossa olla.

Koska todella henkisesti avautunut ihminen uskaltaa olla sellainen kuin on, kaikkine puolineen. Joskus repaleinen, avoin, antautuva, riisuttu ja polvillaan elämän edessä, ottaen vastaan sen minkä tulee ja tehden kaikkensa jatkossa sille mille merkitsee. Minulla ei ole tarvetta piilotella eikä mielistellä, miettien mitä muut ajattelevat tai kelpaanko näin. Minä kelpaan koska minä olen. Olen olemassa ja se riittää.

Olen ensimmäistä kertaa näin rehellinen itselleni. Olen ylpeä itsestäni ja niin sinunkin pitäisi olla. Sinä olet hyvä. Sinä olet osa jotain suurempaa. Me kaikki olemme.

On tämä vaan hurja matka, mutta todellakin sen arvoinen. En aio luovuttaa vaan taistelen kiitollisin sydämin sen puolesta mitä haluan ja mihin uskon. Päivä kerrallaan, tehden asioita pidättelemättä itseäni.

Jos sinulla on nyt vaikeaa, muista, tämä menee ohi. Tavalla tai toisella. Se menee ohi. Sinä olet suurempi kuin se mitä sinulle tapahtuu.

Rakkaudella ja sober matkaa jatkaen,

Heidi